2016/09/28

MELKEIN VIPPINÄ LEFFASSA

Moi! Mitä teille kuuluu? Mulle kuuluu hyvää. Niinku aidosti ja oikeesti hyvää. Viime viikkoinen stressi on laantunut, koska mun ei tarvitse stressata, saako koira tarpeeksi mun aikaa. Koira on edelleen hyvässä hoidossa ja saan keskittyä täysin ja vain itseeni. Oon käynyt tällä viikolla joka päivä salilla (!!), nukkunut hyvin, siivonnut ja sisustanut kotia ja kokkaillut kasvisruokaa (mikä on hieman vieraampaa mulle).

Tänään mulla on ollut vapaapäivä ja oonkin kerennyt tekemään vaikka sun mitä. Aamusta heräsin aikaisin, koska remonttimiehet purkaa tällä hetkellä telineitä mun ikkunan ulkopuolella ja siitä kuuluu aikamoista kolinaa. Syötiin rauhassa aamupala, pyörähdettiin 3+1 päivillä ja käytiin Lanttilassa pitkästä aikaa. IMG_20160928_220755
Oon ollut huputettuna heinäkuusta lähtien tähän päivään saakka. Tänään näin pitkästä aikaa ulos ikkunasta, vaikka telineet on vielä purkamatta. Jee kivaa! Vielä kun koko remontti saadaan päätökseen niin ah - kiitti kuitti, ei hetkeen jooko mitään remontteja.
IMG_20160928_220816
Voisko joku järkkää bileet, että pääsen vielä ennen pakkasia käyttämään näitä uusia avokkaita? Pliis.

Pienet päikyt teki hyvää iltapäivästä, kun remonttiäänetkin oli loppuneet. Sen jälkeen oltiin sovittu äidin kanssa leffatreffit, joten kiiruhdin Finnkinolle.
IMG_20160928_220801 IMG_20160928_220805
Eipä ollu ruuhkaa näin keskiviikkona elokuvissa. Saatiin melkein oma vip-näytös, kunnes just mainosten pyöriessä saliin tuli toinenkin äiti-tytär parivaljakko.

Filmin jälkeen kipitin vielä salille treenaamaan. Nyt alkaa olemaan syksyn tuntua, kun sateenvarjolle, kumppareille ja heijastimille tulee käyttöä. Tää vaihe sais mun puolesta kestää mahdollisimman vähän! Lunta kiitos vesisateen tilalle. Vaikka myöhään oon nyt parina iltana treenannutkin, niin ai hitsi, miten hyvä ja intensiivinen treeni tuli tänäänkin vedettyä. Herajuoma maistuu hyvän treenin jälkeen jopa paremmalle, kun vähän laiskemman treenin jälkeen. Eikä tee muuten mieli herkutella, kun käy aktiivisesti salilla. Kivaa, että on motivaatiota!

2016/09/25

LAHTI HERÄTTÄÄ PELKOA

Joo, mä tiiän. Kello on jo paljon (00:10), mut tulin ihan 20min sitten kotiin. Tulin Helsingistä Lahteen. Se fiilis on niin outo, kun tuut sieltä isosta kaupungista tänne "tuttuun ja turvalliseen". Toi turvallinen ei kyllä kuvasta yhtään mun äskeistä kävelyreissua matkakeskukselta torin nurkille kotiovelle. Kävelen kaupungintalon puiston läpi, jossa tiedän kaverin kaverin kaverin tulleen raiskatuksi ja yhden pultsarin kuolleen kylmyyteen eräänä syysyönä. Sitä korjattiin kuulemma ruumispussiin varhain aamulla, kun jo ensimmäiset ihmiset heräilivät ja tekivät siirtoa kotoa työpaikoillensa.
Ei yhtään ollut turvallinen olo siinä puiston läpi kävellessä ja näitä juttuja muistellessa. Muistutin varmaan sekopäistä pulua, kun vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, ettei kukaan pääse yllättämään puskasta mun kimppuun. Juoksujalat oli myös ihan valmiina, jos joku olis lähtenyt perään. Kyllä sitä henkensä edestä juoksis vaikka miten lujaa. No, onneks ei tarvinnut. Pari reippaampaa askelta otin, kun kulmilla pyöri joku vanha pullojenkerääjä-ukkeli. Oli menossa samaan suuntaan mun kanssa. Aleksilla on menossa hurjat remontit ja kadut on auki vaikka sun mistä. Rempan takia koko pääkatu on ihan sokkelo ja aidoilla on rajattu aukinaiset kadunkulmaukset. Katselin edessä tulevaa aitasokkeloa ja siinä sitten järkeilin, että joudun menemään aivan liian pienestä raosta tuon pullonkerääjä-ukkelin kanssa. Pari reippaampaa askelta ja välimatka mun ja tuon ukkelin kanssa oli taas sopiva. Ei sovi liian läheltä kävellä tähän aikaan yöstä. Sitä kun on nähnyt ja kuullut vaikka mimmosia tarinoita Lahden yöstä, niin ei oo enää kovin turvallinen fiilis kotikaupungissaan.

Kävelin Lanunaukion läpi. Uutisfeedissä pyöri teksti "Rasmus Leppänen pääsi jatkoon Talent Suomessa". Jep, niin pääsi! Meidän kaupungin kuuluisuus. Oon ylpeä. Jatkan matkaani. Terassilla istuu pari tyyppiä. Vastakkainen räkälä mainostaa Petri Nygårdin keikkaa. No hienoa, että sekin saadaan tänne... kukahan sitäkin menee katsomaan? Tässä vaiheessa käännyn mun kotikadulle eikä enää pelota. Pulloukkeli on karistettu kannoilta ja mulla on hyvä fiilis Rasmuksen puolesta. Hymyilen itsekseni.

Kadun toisesta päädystä kuuluu meteliä. Jengi on kerääntynyt Pikku Hanhen sunnuntaijameille. Onneks kävelen just vastakkaiseen suuntaan. Mietin, että tässä mun kotikadulla jos joku kävis kimppuun, niin näyttäisin kyllä, mistä kana pissii. Tässä mua ei pistä kukaan nippuun, koska nää on mun hoodei.
On tää Lahti kyllä semmonen paikka, että kyllä täältä jossain vaiheessa on pois päästävä. no ekat 053

2016/09/23

LEVOLLINEN

Iltaa tyypit.

Just nyt mulla on levollinen olo. Mulla ei oo stressiä mistään, kun äiti otti tänään Bimbon hoitoonsa (kiitos tuhannesti ♥). Sain töissä keskittyä töihin, enkä miettinyt, miten koira joutuu olemaan monta tuntia yksin. Sain tulla kotiin, romahtaa sohvalle, avata telkkarin ja katsoa kaikessa rauhassa Vain Elämää. Huomenna mun ei tarvitse herätä remonttiin, tai koiran stressaavaan käytökseen, vaan voin lähteä töihin hyvin nukutun yön jälkeen. Eteiseen ei tarvitse jättää töihin lähtiessä surullisen ilmeen omaavaa karvakamua, vaan tiedän, että Bimbolla on seuraa koko huomisen päivän ja koko viikonlopun ajan. Saan myös omaa aikaa, kun lähden huomenna Helsinkiin pitkästä aikaa ilman koiraa. Onhan se kuitenkin erilaista, kun ei tarvitse miettiä koiran mahdollisia matkakustannuksia, koiran pahoinvointia julkisissa kulkuvälineissä tai koiran tarpeiden keräämistä keskellä Helsingin keskustaa. Mun on hyvä olla, kun tiedän, että Bimbolla on seuraa ja tuttu henkilö hoitamassa.

Mulla on hyvä fiilis myös huomisesta karkkipäivästä (irtarit, täältä tullaan!), siitä että oon kerennyt käymään salilla tällä viikolla kahdesti, pääsen huomenna Helsinkiin, NÄÄN MUN IKKUNASTA PITKÄSTÄ AIKAA ULOS!!!, mun työstä, asiakkaista ja tämän hetkisestä työmotivaatiosta. Näitä pieniä juttuja vois kerätä aikamoisen listan, mutta tässä nyt nämä päälimmäiset ajatukset.
Tänään viimeksi heräsin remontin ääniin ennen kahdeksaa, vaikka herätys olisi ollut vasta ysiltä. Oon ihan fiiliksissä, kun ikkunasta näkee taas kadulle ja niitä remppaääniä ei tarvis enää kohta kuunnella! Eikä koirankaan tarvitse vauhkota pelottavan kovien äänien takia.

Mulla on pari postausideaa paperilla ylhäällä, mutta jotenkaan en osaa alottaa niistä kirjoittamista, kun mielenpäällä lepää monta muuta ajankohtaisempaa aihetta (lue: turhanpäiväistä jaarittelua). Oisko teillä jotain aiheita, joista toivotte mun kirjoittavan? Mielipiteitä jostain asiasta tms?
Käänsin patterista lämmöt päälle ekaa kertaa sitten kesän jälkeen. Saas nähä joko lämpenee vai vieläkö värjötellään viileässä kämpässä ja kaivetaan villasukat esille. Hyvää yötä porukka! Huomenna mullakin alkaa viikonloppu (ja karkkipäivä!!!!) JES. :)

2016/09/22

KUN AIKA EI RIITÄ

Arghh.. Tekee mieli kirjoittaa, mutta koira istuu vieressä ja tuijottaa just siihen malliin: "Voitaisko vähän vielä leikkiä?". Oon ollut kahdeksan tuntia töissä, käynyt salilla ja lenkittänyt koiran tänään kolmesti. Bimbo on kymmenen vanha, mutta silti se vaatii ihan älyttömästi toimintaa päivittäin. Ihan luksusta on, jos saan tehtyä kaksi kärpästä samalta istumalta, esimerksi olla marjassa jolloin koira voi juosta metsässä vapaasti.
Oon ehkä maininnutkin, että mun talossa on julkisivuremontti ja siitä koituvat äänet on Bimbolle silkkaa kauhua. Aamut yleensä alkaa sillä, että koira herää ensimmäisenä remontin ääniin ja alkaa vauhkoamaan. Mulla olis luultavasti vielä tunti aikaa herätyskellon soimiseen tässä vaiheessa, mutta en saa jatkettua unia, kun koira raapii sohvaa tai sängyn reunaa stressaantuneena. Voitte vaan kuvitella, etten herää tämmöisinä aamuina kovin iloisissa merkeissä.

Lomalla Bimbo kulki mun mukana aika paljon pitkin päivää ja harvemmin koiran tarvitsi olla sitä työpäivän pituutta yksin kotona. Silloin koirakin simahti illalla ihan eri tavalla, kuin esimerkiksi just nyt, kun se istuu koneen vieressä ja odottaa iltalenkille pääsyä. Aamulla usein säälittää lähteä töihin, kun toinen jää eteiseen koiranpentu-ilme kasvoillaan ja ajattelee "Taasko sä lähdet?". Joo, mun on pakko käydä töissä ja välillä olisi kiva myös poiketa salille. Yksin koiran kanssa asuminen sitoo kyllä ihan yllättävän paljon.

Tää koira-asia on mietityttänyt myös, kun olen pohtinut joskus tulevaisuudessa muuttoa uuteen kaupunkiin. Jos työpaikka ei ole yhtä lähellä kuin tällä hetkellä, tulee koiralle entistäkin pidempiä päiviä yksin. Tällä hetkellä kävelen 10min suuntaansa töihin tai kotiin. Julkisilla liikkuessa suuntaansa menee helposti 30min, jolloin Bimbolle tulee 9h pituinen päivä yksin...

Koira on ihana ja seurallinen, mutta välillä sitä on itse vaan kaikkensa antanut työpäivän jälkeen ja silti kotona olisi se yks energiapakkaus vielä odottamassa leikkikaveria ja lenkittäjää. Meillä on ollut koko mun elämäni ajan koira taloudessa, mutta nyt viime vuosina oon oikeasti hoitanut koiraa yksin. Huomattavasti helpompaa on heti, kun joku muukin lenkittää ja pitää seuraa koiralle. Mullakin on paljon rauhallisempi olla töissä, kun tiedän, että Bimbolla on seuraa kotona ja se pääsee ulos useammin. Miksei koirille voisi olla päiväkoteja? :-D

bimboo 019

Tää kaveri pomppii kohta seinille, jos ei saa jotain aktiviteettia ja pian. Taidetaankin tästä lähteä vielä kipinkapin iltalenkille! Ihanaa, että huomenna on jo perjantai ja saan luultavasti koiran hoitoon viikonlopuksi. Ei tarvitse koiran olla yksin kotona ja mäkin saan omaa aikaa. Win-win.

2016/09/20

MIKSI AINA SYKSYLLÄ ON RANKKAA

Moikka tyypit!
Kiva huomata, että teitä on tullut enemmän sinne ruudun toiselle puolelle. Oon muuttanut mun bloggaustyyliä jonkun verran pintaa syvemmälle, koska aidoista tunteista on helpompi kirjoittaa, kun jostain pinnallisista asioista. Aiemmin yritin olla yksi muiden joukossa. Kuvata lähes täydellisiä blogikuvia ja kirjoittaa vain onnellisuudesta, vaikka elämässä tapahtuis tosielämässä kaikkea muuta kuin onnellisia asioita.
Toivottavasti kelkka ei ole kuitenkaan täysin kääntynyt ylösalaisin, sillä en halua antaa negatiivista kuvaa itsestäni sillä, että kirjoitan vain kun olen surullinen. Suomalaiset on vähän semmoista kansaa, että suu avataan ainoastaan silloin, kun jostain on valitettavaa tai muuten vain paska olla. Oon kaikenkaikkiaan tällä hetkellä hyvin tyytyväinen mun elämään. Osaan nauttia pienistä asioista ja oon onnellinen, vaikka olisin vain kotosalla. Oon innostunut syksyn tullen sisustamaan mun asuntoa, mikä edesauttaa sitä, että kotona on kiva olla.

Nyt oon jaaritellut jo liiakseen kaikkea muuta, kuin mitä aiheeseen kuuluu. Pläräsin eilen vanhoja kuva-albumeita koneelta ja vastaan tuli paljon syysaiheisia kuvia. Oon miettinyt tätä vuodenaikaa viimepäivinä ja tajusin, että yleensä syksyt on menneet aika masentuneissa merkeissä. Syksyllä 2014 erosin kolmen vuoden parisuhteesta ja siitä vuosi eteenpäin erosin silloisesta vuoden mittaisesta suhteesta. Molemmat erot oli rankkoja, minkä takia syksyt on menneet ihan ohitse kaiken sen erosurun keskellä. Tajusin, etten oo täysin pystynyt nauttimaan syksystä pitkään aikaan.
autumn 004
Vaikka kesä meni aivan liian nopeesti ohi, oon silti joltain osin innoissani tulevasta talvesta. (Ostin tänään talvitakin ja uunissa paistuu parhaillaan riisipuuro..) Musta tuntuu, että tästä syksystä ja talvesta tulee hyvä! Aion tehdä kaikkeni sen eteen, että jumankekka oon kerrankin onnellinen syksyllä ja nautin siitä ruskasta ja viilenevistä ilmoista! Mulla on tällä hetkellä hyvä energia taistella kaikkea negatiivista vastaan, ja huolehtia omasta hyvinvoinnistani. loiuy 031 IMG_7937
Oon oppinut tässä melkein vuoden sinkkuuden aikana, että täytyy osata kuunnella omaa mieltä ja kehoa. Toimia sen mukaan, mikä itselle tuntuu parhaalta. Aiemmin tukeuduin tosi paljon suhteen toiseen osapuoleen ja olin riippuvainen muista ihmisistä. Oon itsenäistynyt entistä enemmän viimeisen vuoden aikana. Oppinut nauttimaan jälleen yksinolosta, keksinyt harrastuksia ja tekemistä oman itseni kanssa. Mua ihan hymyilyttää, että oon tykästynyt niinkin "mummomaisiin" juttuihin, kuin viherkasvien istuttaminen, marjassa käyminen, itselleen kokkaaminen, sisustaminen ja kirjojen lukeminen. IMG_7998 IMG_9443
Tällä hetkellä oon tosi sujut itseni ja mun tämän hetkisen elämäni kanssa. Mulla on hyvät ihmissuhteet: ihana perhe ja koira (jonka seuraa oon oppinut arvostamaan entistä enemmän) ja luotettavat ystävät. Vaikka oonkin se sama Mari, joka huonosti soittelee kavereilleen, niin tiedän, että voin aina tarvittaessa laittaa mun kavereille viestiä. Aikuisiällä ei tuu nähtyä enää yhtä usein kavereita, kuin yläasteella. Nyt vihdoin oon sen asian kanssa sujut, sillä tiedän, että mun kaverit on kuitenkin aina läsnä, kun heitä tarvitsen.
autumn 038
Mä haluan olla onnellinen ja tasapainossa itseni kanssa, jotta pystyn tekemään ihmiset mun ympärillä onnellisiksi. Nyt vihdoin musta tuntuu siltä, että oon valmis.

2016/09/13

RAKKAUS ON SE SUURIN

Moi taas.
Mulla on ollut parempi tiistai, kun eilinen maanantai oli. Aamulla huonot ajatukset olivat hävinneet melkein kokonaan ja olin valmiina uuteen, parempaan päivään. Oon aikamoinen tuuliviiri. Joku on joskus sanonutkin mulle niin. Mutta eikö naiset yleensä olekin? Toisena hetkenä keljuttaa ihan mielettömästi ja sekunnin päästä nauretaan jo äskeisille ärrimurreille. Mä oon äkkipikainen ja tempperamenttinen kun suutun. Saatan sanoa mitä sylki suuhun tuo ja mennä vaikka seinästä läpi. Tän oon luultavasti perinyt äidiltäni, joka on muuten ihan samanlainen, ellei jopa pahempi (terkkuja äiti).

Ei mun pitänyt jauhaa tosta eilisestä tekstistä sen enempää. Se oli eilinen se, ja tänään on ollut parempi päivä. Töissä oli rauhallista, sain olla omissa ajatuksissa ja kun olin asiakkaan kanssa läsnä, olin täysillä. Ihana saada ajatuksia välillä pois kaikesta ja keskittyä siihen hetkeen, siihen asiakkaaseen.
Kun lähdin kävelemään kotiin töistä, olin yhtä hymyä. Hymyilin, koska heitettiin hyvää läppää työkavereiden kanssa ennen kuin lähdin työpaikalta. Oon tosi usein kiitollinen mun työkavereista, koska ne on ihan huipputyyppejä. Meillä on pieni liike ja myös pieni työporukka, mistä oon tyytyväinen. Pienempi porukka on usein tiiviimpi ryhmärämä ja me tunnetaan toisemme aika läpikotaisin. Muutaman kerran, kun oon ollut töissä just eronneena tai läheinen sukulainen on poistunut keskuudesta, nää tytöt jaksaa kuunnella ja tsempata. Toisinaan myös parannetaan maailmaa yhdessä, kun mietimme elämän tarkoitusta sekä miesten ajatuksenjuoksua. Nauretaan päivittäin yhdessä, ja sen voimalla työpäivätkin menee paljon joutevammin. Töihin on ihana mennä, kun siellä odottaa aina hymyssä suin joku likoista.

Katsoin äsken Ensitreffit Alttarilla -ohjelmaa ja itkin jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana. Ihan käsittämätöntä, miten se rakkaus ja jännitys välittyy telkkariruudun kautta ihan kotisohvalle asti. Totesimpa tätä ohjelmaa katsoessa, että rakkaus on elämässä se kaikista tärkein asia. Haluan kokea itsekin tuon rakkauden ja välittämisen määrän. Haluan rakastaa tulevaisuudessa minun aviomiestä ja omia lapsia, kuin nyt rakastan perhettä ja koiraa. Sitä ei vaan osaa vielä ajatella tapahtuvaksi, siitä vain unelmoi.

En oo ihan varma, osasinko täysin pukea ajatuksiani sanoiksi, mutta jotain sinnepäin ainakin. Nyt mua väsyttää ihan liikaa, joten suljen läppärin ja luultavasti silmät heti sen jälkeen. Kivaa viikonjatkoa teille! :)

2016/09/12

PAKOPAIKKA

Blogi on mun pakopaikka. Paikka, mihin tuun purkaa ajatuksia, kun kaikki muut aivojen nollaus-keinot on jo käytetty. Saan jonkun asteen mielenrauhan, kun pystyn pukemaan mun ajatukset sanoiksi. (Varoitan jo nyt - syvällinen viha-ärsytyspostaus tulossa.) Yleensä myös aika toimivia keinoja on siivota kämppä hullulla raivolla lattiasta kattoon, soittaa kaverit läpi ja purkaa pahaa oloa heille, itkeä viimeistä päivää sängynpohjalla, rääkätä ittensä salilla kuoliaaksi ja käpertyä koiran viereen mököttämään.

Mä en vaan pääse yli enkä ympäri. En tiedä mihin kuuhun mun pitäisi muuttaa, vaihtaa puhelinnumero ja työpaikka, että ei tarvitsisi nähdä ihmisiä, ketkä tuo pahaa oloa. Semmonen henkilö, joka on saanut vajoamaan niin pohjalle kuin oon ikinä käynyt; en halua kuulla susta. En halua sua mun työpaikalle, en halua sun viestejä, en nähdä kadulla taikka kaupassa. En halua mitään mikä muistuttaa susta, enkä varsinkaan, että otat muhun yhteyttä.
Tänään sain viestin, mitä en olis halunnut saada. Ihan vaatimaton viesti, mutta henkilöltä, ketä en halua ajatella. Oon tehnyt pääni sisällä niin paljon duunia sen eteen, että pääsen yli tästä ihmisestä. Nyt musta tuntuu, etten uskalla edes katsoa puhelinta, ettei siellä odota viesti, mitä en halua vastaanottaa. Nää ajatukset on ihan naurettavia. Mutta ette ehkä ymmärrä, miten paskana oon ollut viimeisen vuoden ajan. Mua inhottaa pelkkä ajatus siitä, että hän ehkä ajattelee mun olevan ihan fine ja että voitaisiin esim. olla kavereita. Iso ei. En ymmärrä, ketkä oikeesti pystyy olemaan eksien kanssa kavereita?? Mulla ei ainakaan oo minkäänlaista tarvetta, enkä ymmärrä jos tapailee/seurustelee, niin miksi ottaa yhteyttä eksään? Siinä vaiheessa viimeistään pitää tajuta lopettaa se eksien kanssa kommunikointi. :-DD Mua alkaa itteenikin jo naurattamaan mun ajatukset, mutta halooo nyt ihmiset oikeesti.

Suurin ärsytys onneksi jäi salille, kun kävin purkaa mun ajatuksia siellä. Kävelin henkisesti ja fyysisesti paskana kotiin salilta ja teki vaan mieli itkeä. Pitkään aikaan mulla ei oo ollut samanlaista fiilistä jonkun ihmisen takia. Muistui mieleen, miten rankkaa parisuhteessa on olla, jos se ei toimi. Miten rankkaa on erota, kun oikeesti on tehnyt töitä suhteen eteen ja välittää toisesta paljon, mutta suhde ei vaan jostain syystä toimi.

Tiedättekö, mä ajattelin ennen, että ihastun tosi helposti. Ehkä ihastuinkin, mutta ne ei olleet mitään pitkiä juttuja, eikä johtaneet mihinkään isompaan. Nykyisin musta tuntuu, että en uskalla ihastua yhtälailla. Tarkkailen juttua melko pitkään, ennen kuin pystyn luottamaan toiseen. Mulle on tullut muuri mun ympärille. En anna enää kenenkään satuttaa mua niin, kuin mua on satutettu tähän asti. Tää kaikki paskanjauhantalöpinä on vaan sitä, että mä kasvan henkisesti. Opin uutta jokaisesta suhteesta. Haluan tiedostaa omat heikkouteni, jotta voin pyrkiä niistä eroon tai edes vähentämään niitä. Oon mäkin käyttäytynyt ihmisiä kohtaan paskamaisesti. En mä sitä kiellä. Kadun sitä. En halua satuttaa ketään, en halua sanoa asioita, mitä en tarkoita. Haluaisin olla jonain päivänä hyvä puoliso.

Aloitin viikonloppuna lukemaan Henriikka Rönkkösen kirjaa "Mielikuvitus poikaystävä". Sitä lukiessa tuntuu melkeinpä, että lukisi omaa päiväkirjaa. Voin samaistua moneen asiaan. Veikkaan, että moni teistäkin voisi samaistua. On ihanaa lukea niin suoraa tekstiä ja sitä kautta huomata asioita, että "Ahaa, noin mäkin sisimmässäni ajattelen. En vain ole osannut pukea sitä sanoiksi." Oon tähän asti ajatellut, että tietyt ihmiset vois suksia hevon...., mutta nyt oon tajunnut, että vika ei olekaan siinä ihmisessä. Vika on ollut elämäntilanteessa ja siinä hetkessä. Mä esimerkiksi erosin kolmen vuoden suhteesta. Olin rikki, vaikka olin osannut odottaa eron tapahtuvan jossain vaiheessa. Pitkän suhteen jälkeen on helppo ihastua uuteen, jännittävään tyyppiin. Mulla kävi niin. Heittäydyin ihan täysillä. Koska siinä vaiheessa ajattelin, että mikä vaan on parempi suhde kuin edellinen, josta olin juuri eronnut. Surin edellistä eroa ja lohtua hain tietty uudesta poikaystävästä. Mä olisin ollut luultavasti pidempäänkin elämäni pohjalla, jos en olisi hypännyt uuteen suhteeseen. Kiinnyin nopeesti uuteen mieheen, hän oli kaikkein tärkein. Maailman ihanin ja paras, vaikka riideltiinkin harvase viikko. Sitä halusi olla sokea riidoille, eikä halunnut myöntää, ettei suhde toimi. Hän oli vienyt multa jalat alta ja nostanut mut takaisin maanpinnalle sieltä pohjalta. Nyt myöhemmin kuin mietin sitä hetkeä, siinä hänen tilallaan olisi voinut olla kukatahansa muu henkilö. Ihan sama kuka. Joku, keneen voin nojautua, kun pitää päästä ylös pohjalta. Mun elämäntilanne oli silloin niin rankka, että olin ihan vietävissä, jos oli vähänkään miellyttävä tyyppi. Ehkä tämän takia kaikki sanoivat mulle, että älä hyppää suhteesta toiseen. Jep, opittu kantapään kautta. Usein musta tuntuu, että oon katkera ja vihainen tälle henkilölle, kuka sattui mun nenän eteen silloin. Satuin ihastumaan ja sokaistumaan. Nyt oon muuttanut mun ajatustapaa ja syytän enemmän elämäntilannetta ja sekavia tunteita sillä hetkellä. Liian hätiköityä toimintaa.
Toinen juttu on mun luonne. Tiedättehän, jos on päättänyt saavuttaa jonkin asian, sen myös haluaa saavuttaa, eikä luovuta. Olin päättänyt saada tämän miehen. En oo tänäkään päivänä täysin sujut sen kanssa, että en onnistunut siinä. Mä tulin jätetyksi. Iso kolaus itsetunnolle ja ihmiselle, joka on kovin määrätietoinen.

On tää elämä kyllä aikamoista. Eihän tässä kerkeä mihinkään kouluun lähteä opiskelemaan, kun oman itsenikin kanssa on niin paljon opittavaa ja työstettävää. Miks pitää olla niin jääräpää, eikö välillä vois oppia joustamaan ja myöntämään asiat niinkuin ne ovat?